LOST IN MALAYSIA: Sabah, Malesian Borneo

Jaahas, oli taas aika kahden rankan kouluviikon jälkeen pakata TS:n porukka kamoineen supertilavaan AirAsian peltipurkkiin ja suunnistaa reissuun. Suuntana tällä kertaa maailman kolmanneksi suurin saari Borneo, jonka eteläosat kuuluvat Indonesialle ja pohjoisosat Bruneille ja Malesialle. Maleasian Borneo jakautuu vielä kahteen osavaltioon: Sarawak ja Sabah.

Lähtöä edeltävä yö meni aika pitkälti International Retail Marketing- kurssin casen parissa, jonka ansiosta yöunet jäi kokonaan väliin. Parin tunnin lennon jälkeen päädyttiin Kota Kinabalulle, jossa alkoi armoton arpominen siitä, mitä porukka haluaa tehdä ennen Mt. Kinabalun valloitusta. Osa päätti jäädä tutustumaan KK:n ympäristön tarjontaan ja yöelämään(hyi pojat, onks aina pakko dokaa?) ja seurueen raittiimpi(?) osasto päätti lähteä moikkaamaan sukulaisia viehättävän Sandakanin kaupungin liepeille. Matka Sandakaniin taittui taas mukavasti bussilla, joka paineli välillä aika jyrkkiä ja mutkaisia vuoristoteitä. Maisemat oli ihan kiitettävät, vuoristoa ja sademetsää silmän kantamattomiin. Puolessa välissä matkaa bussi pysäytettiin virkavallan toimesta ja sisään paineli maastopukuinen setä rynkky olalla tarkastamaan matkustajien papereita. Valkoisilta ei taaskaan kysytty muuta kuin lähinnä kuulumisia ja tiedusteltiin, että ollaanko viihdytty Borneolla. Huvittavaa tässä episodissa oli se, että rynkkymiehen perässä bussiin paineli pari mammaa myymään hedelmiä ja muuta napoa. ”Kyllä, olen laittomasti maassa, mutta otan pussin pähkinöitä kiitos...” =)

Maisemia koneen ikkunasta

Paikallista vessakulttuuria

Sepilok Orangutan Rehabilitation Centre
Sandakanin lähellä Sepilokissa sijaitsee orankien kuntoutuskeskus, jonka tarkoituksena on kuntouttaa ja palauttaa takaisin luontoon orvoksi jääneet tms. syrjäytyneet orangit, jotka ei yksin pärjää luonnossa. Keskuksen mukaan orangit kuolevat sukupuuttoon kymmenessä vuodessa, jos sama tahti jatkuu sademetsien tuhoamisessa. Keskuksen asukkaat majailee sademetsässä, mutta niitä ruokitaan 2 kertaa päivässä ruokintapaikalla, johon niitä pääse katselemaan. Aika hellyttäviä otuksia... =)

Labuk Bay Proboscis Monkey Sanctuary
Orankipuistosta matka jatkui toisten uhanalaisten sukulaisten luokse. Nenäapina, eli Nasalis Larvatus, oli aika huvittava ilmestys. Jaa miksikö? Noh, ensimmäiseksi siksi, että se näyttää varsin koomiselta ja toiseksi, sen käytös on aika mielenkiintoista. Uroksella on ihan täysi työ pitää lauman naiset ruodussa ja tyydytettyinä. Tapana on, että uros vähän heiluttelee nenää naaraan suuntaan. Jos ja kun naaras nostaa nenän pystyyn tarkoittaa se myöntävää vastausta. Homma hoitoon ja sen jälkeen vähän lisää hedelmää poskeen, varsin helppoa elämää. Harmiteltiin poikien kanssa sitä, että Kaivon baaritiskillä naaraiden puolelta tuleva nenän nostelu ei taida tarkoittaa ihan samaa... =)

Serkkupoika

Serkut syömässä

Maisemia sademetsässä

Canopy Walking. Onneks ei ole korkeanpaikankammoa, pudotusta 41m...

The Kinabalu Park
Kahden Sandakanissa vietetyn yön jälkeen oli suuntana Kinabalun luonnonpuisto ja reissun kliimaksi, eli kiipeäminen Kinabalun huipulle. Matkalla Sandakanista Kinabalulle käytiin vielä katsastamassa puiden latvaan 41 metrin korkeuteen rakennettu riippusilta systeemi ja perhospuisto.

Sunnuntaiaamun valjetessa alkoikin sitten reippailu ylös vuorelle. Kaikkien kiipeilijöiden piti rekisteröityä, maksaa vaadittavat maksut ja palkata vuoristo-opas. Jokainen sai kaulaansa tunnistuslätkän, jota piti välillä reitin varrella näytellä tarkastuspisteissä. Itse sain pahaenteisesti numeron 008, joka taitaa olla se 007:n agenttitoveri, joka yleensä aina kuolee... Matka ylös alkoi Timpohon Gate:lta ja ensimmäisen päivän rupeama päättyi majapaikkaan 6 kilometrin kiipeämisen, ”muutaman” kirosanan ja upeiden maisemien jälkeen. Nukkumaan mentiin jo kahdeksan aikoihin illalla, koska viimeisen etapin kiipeäminen oli pakko aloittaa jo hyvissä ajoin. Matka jatkui siis aamulla kello 02:30 ja edessä oli vielä 2 km ennen huipulle pääsyä. Ilma oli sen verran ohutta, että hengittäminen oli välillä aika työlästä. Onneks majapaikasta sai vuokrata takkeja, ylhäällä olin nimittäin aika helvetin kylmä. Huipulla oltiin sen verran ajoissa, että venailtiin auringonnousua tunnin verran. Ihan käsittämättömät maisemat! Alastulo olikin sitten huomattavasti nopeampaa puuhaa, mutta ei kyllä yhtään sen helpompaa kuin ylös meneminen. Viimeiset pari kilsaa oli jo aika tuskaa kun jalat meinas kramppaa ja voimat loppua. Matkaa tuli siis yhteensä 16 km, korkeuseroa yli 2 km. Ja oliko se yks auringonnousu kaiken sen vaivan arvoista? OLI!